Ilmiön alussa heittelimme Lakka-ryhmässä ilmoille vaihtoehtoisia tutkimuskysymyksiä ja pohdimme mihin teemaan haluaisimme syventyä. Meillä heräsi ajatuksia mm. siitä, minkälainen tuote on nykypäivänä "tuottamisen arvoinen”, kun maailma on jo niin täynnä tavaraa ja härpäkettä. Lopulta valitsimme tarkastelun aiheeksemme maker-kulttuurin ja itseäni aihe kiehtoi nimenomaan kulutuskriittisyyden näkökulmasta. Maker-kulttuurin arvoihin kuuluu vahvasti se, että ensin on tarve, johon luodaan tuote, eikä toisin päin. Pohdimme sitä, voisiko maker- ja DIY-kulttuuri toimia vastavoimana kulutusyhteiskunnallemme.
Lakka-ryhmän kanssa olemme tehneet vierailuja erilaisiin maker-yhteisöihin ja -tiloihin (FabLab, Käsityökoulu Robotti, Kaupunkiverstas) ja tutustuneet näiden arvoihin sekä toimintatapoihin ja -periaatteisiin. Ilmiömme päätutkimuskysymyksen valossa meitä kiinnosti erityisesti maker-kulttuuri ”kunnollisuuden” näkökulmasta. Päärynä-ryhmän sertifikaattitutkimusten ja Virtaukselle järjestettyjen arvopohjaharjoitusten perusteella voidaan sanoa, että niin yhteiskunnassamme kuin ryhmässämme arvostetaan ja pidetään ”kunnollisena” ekologista ja kestävän kehityksen mukaista tuotantoa. Monissa keskusteluissa kritisoimme massatuotantoa ja taloudellisen hyödyn perässä ympäristön ja hyvinvoinnin kustannuksella juoksevia yrityksiä. Niinpä maker-kulttuurin arvot vaikuttivat mielestämme siinä mielessä "kunnollisilta", että mm. kierrätyksen tärkeys oli niissä isona osana.
Kuten Liekki aikaisemmassa postauksessaan kirjoitti, maker-kulttuuriin kuuluu olennaisena osana avoimet työskentelytilat ja uuden teknologian hyödyntäminen. Lähdimme Milan kanssa vierailemaan Kaupunkiverstaalla, ottaaksemme selvää miten tällainen avoin maker-tila toimii. Minua kiinnosti erityisesti uusi teknologia ja paljon puhutut 3D-tulostimet, sillä omat ennakkokäsitykseni niistä olivat ristiriitaiset. En täysin ymmärtänyt mikä 3D-tulostimesta teki niin siistin ja mahtavan, mutta kuulemma se antaa mahdollisuuksia vaikka mihin. Mm. fysiikan didaktiikan perusosan kurssilla sain kuulla, että oppilaiden kanssa voi vaikka tulostaa reaalikokoisen kappaleen omasta kädestään. Mikäköhän siinä mahtaa olla tavoitteena? ”No onhan se siistiä, et sul on sit tulostettuna sun oma käsi.” Joo-o.
Ensihavaintoni 3D-tulostimesta oli juuri sitä, mitä pelkäsinkin. Lelulta näyttävä laatikko, jonka ympärillä oli kasa muovikrääsää esittelemässä mitä kaikkea "siistiä” näillä uusilla laitteilla voi tulostaa. Pienoiskokoinen vapauden patsas, iPhonen suojakuoret, jotka olivat niin heikkoa laatua, että meinasivat haljeta pelkästä kosketuksesta ja punainen nyrkin kokoinen kissafiguuri? Seriously? Tulostimissa käytetyn muovin alkuperästä emme saaneet muuta tietoa, kuin että se on ”tilattu Kiinasta” ja laitteiden energiankulutus jäi meille mysteeriksi. Tämäkö on nyt sitä, mitä haluamme maailmaamme lisää? Muovista pikkukrääsää?
Toki ensimielikuvani 3D-tulostimista oli hieman kyyninen ja kärjistetty. Olen kuullut myös tarinoita siitä, että amputoitujen raajojen tilalle on 3D-tulostimilla pystytty tulostamaan suhteellisen edullisesti sopivia proteeseja ja Kaupunkiverstaalla eräs asiakas kertoi meille tulostaneensa 40 sentin materiaalimaksulla autoonsa osan, joka olisi kaupasta ostettuna maksanu toista sataa euroa. Näissä tapauksissa tuotteen valmistaminen on kuitenkin perustunut nimenomaan tarpeen täyttämiseen teknologiaa hyödyntämällä, eikä laitteen käyttämistä sen itsensä vuoksi.
Maker-kulttuurin pedagogosia mahdollisuuksia tutkinut Paulo Blikstein tuo artikkelissaan Digital Fabrication and ‘Making’ in Education: The Democratization of Invention (2013) esille ongelman, joka voi syntyä opetuskontekstissa, kun luodaan tuotteita väline eikä tarve ja ideointi edellä. Esimerkissään Blikstein kuvailee tilannetta, jonka itse koki ohjatessaan ensimmäisiä työpajojaan vuonna 2009. Hänen tavoitteena oli opettaa oppilaille teknisten laitteiden käyttöä ja saada oppilaat innostumaan niistä ohjaamalla heitä tekemään yksinkertaiset avaimenperät. Bliksteinin tavoite myös toteutui ja oppilaat olivat haltioissaan avaimenperistään ja niiden tekemisestä. Myös oppilaiden vanhemmat ja ystävät innostuivat avaimenperistä ne nähtyään ja niinpä oppilaat halusivat tehdä myös heille omansa. Pian oppilaat eivät muuta halunneetkaan tehdä kuin avaimenperiä ja työpajasta tuli Bliksteinin sanoin ennemminkin avaimenperätehdas.
Bliksteinin mukaan oppilaat olivat löytäneet toiminnan, joka oli heille merkityksellinen, tuotti laadukkaan näköisiä tuotteita, joita ihailtiin ja joiden valmistamiseen he käyttivät huipputeknologian laitteita. Vaikka avaimenperien tekeminen oli tehokas keino saada oppilaat tutustumaan ja käyttämään teknisiä laitteita, se tarjosi Bliksteinin mukaan liian ison palkinnon varsin pienellä vaivannäöllä. Oppilaat alkoivat myös Bliksteinin mukaan suunnittelemaan avaimenperien myymistä.
”Ironically, it is as if students had discovered exactly what manufacturing is about – mass-producing with little effort – and were making the best of it. Students “cracked” digital fabrication and were using the lab as a fabrication facility, rather than a place for invention.” (Blikstein 2013)
Teknisten laitteiden yleistyvä saatavuus myös kouluissa tuo oppilaille mahdollisuuden valmistaa hienon näköisiä tuotteita pienellä vaivalla. Ongelmaksi tämä muodostuu siinä vaiheessa, kun oppilas ei enää halua ”ottaa riskiä” valmistaa mahdollisesti “rumempi” tuote suuremmalla vaivalla. Yksinkertaisiin projekteihin tyytyminen on Bliksteinin mukaan houkutus, jota kasvattajan tulisi vältellä hinnalla millä hyvänsä. Jotta vältyttäisiin avaimenperäesimerkin kaltaiselta tilanteelta, voisi päätellä, että käsitöiden ja tuotteiden luomisen tulisi alkaa aina ideoinnista. Ensin mietitään mitä halutaan valmistaa ja miksi ja vasta sen jälkeen pohditaan millä keinoin ja mitä välineitä käyttäen tuote saadaan valmistettua halutunlaiseksi.
”Turhan roinan” luomisen lisäksi ja siihen vahvasti liittyen maker-kulttuuri on saanut kritiikkiä sen kaupallistumisesta. SPURin (San Francisco Planning and Urban Research Association) toimitusjohtaja Allison Arieff mainitsee blogitekstissään Yes We Can. But Should We? (2014) esimerkkinä Quirky-sovelluksen, joka on luotu sitä varten, että kuka tahansa voi saada tuoteideansa esille ja mahdollisesti markkinoille. Ideoiden ja tuotosten jakaminen kuuluu olennaisena osana maker-kulttuuriin, mutta taloudellinen hyötyminen omista tuotoksistaan ei käsitykseni mukaan kuulu maker-kulttuurin ideologiaan. Quirkya selailessa monien tuotteiden kohdalla voi taas miettiä, onko se luotu todellinen tarve edellä vai rahan kiilto silmissä.
Suomen luonnonsuojeluliitto etsii vuosittain Vuoden turhaketta. Viime vuosina tittelin ovat saaneet mm. hajustettu roskapussi, saippua-automaatti sekä Flush&Go -vessapaperihylsy. Arieffin sanoja lainatakseni: "Just because you can, doesn't mean you should."
Lähteet
Blikstein, Paulo. (2013). Digital Fabrication and ‘Making’ in Education: The Democratization of Invention
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti