Vierailu Kaupunkiverstaalle: Kaikille avointa maker-kulttuuria etsimässä

Maker- ja DIY-kulttuuri ovat tulleet ilmiömme kautta aivan uudella lailla tarkastelun kohteeksi. Alussa mieleeni tulvi erilaisia ajatuksia, kuten onkohan Suomessa kuitenkin kyseessä enemmänkin Kallion hipsterihemmojen lanseeraama downshifting aatteen kaupallinen osa, jossa näennäisesti tehdään yhdessä, mutta lopulta kyse on turhakkeiden tuottamisesta ja niiden myynnistä myös palveluiden ja yhteisöllisten tapahtumien muodossa. Heikki Pullo mainitsee artikkelissaan Tekemisen meininki; suomalainen Maker-kulttuuri toiminnan olevan maker-kulttuurin ydin ja sellaisten projektien tekeminen, jotka ovat tärkeitä sekä itselle että koko yhteisölle ja toisinaan nämä projektit tähtäävät myös kaupallisille markkinoille (Pullo, 2015, s. 8). Kuitenkin mitä enemmän olen saanut perehtyä aiheeseen, sitä enemmän se on alkanut kiinnostaa, vaikka koko maker-kulttuuri tuntuukin olevan vasta jokseenkin alkutaipaleella Suomessa, etenkin yhteisöllisenä avoimena toimintatapana. Siksi erityinen kiinnostukseni oli löytää kaikille avoimia yhteisöjä maker- ja DIY-kulttuurin saralla sekä tutkia toiminnan ekologisuutta ja sen kautta kunnollisuutta. Aluksi ajatus oli mennä tutustumaan Helsinki Hacklabiin, joka on yhteisöllinen työpaja Helsingin Pitäjänmäessä, jossa jäsenet voivat tehdä erilaisia teknisiä projekteja ja siellä järjestetään myös erilaisia kaikille avoimia workshoppeja ja kursseja. 

https://helsinki.hacklab.fi/tag/wark-ry.

                                                          

Vierailu ei onnistunut tällä kertaa ja siirtyi myöhempään ajankohtaan, mutta uusi kiinnostava kohde ilmaantuikin mukavasti näköpiiriin; Helsingissä sijaitseva Kaupunkiverstas.

http://www.kaupunkiverstas.fi/

Helsingin kaupunginkirjaston Kaupunkiverstas edustaa hienolla tavalla DIY-kulttuuria, jossa matalan kynnyksen tila houkuttelee luokseen monenlaisia ja eri-ikäisiä ihmisiä. Oppaana toimi Helsingin kaupunginkirjaston palvelupäällikkö Lotta Muurinen, joka kertoi Kaupunkiverstaan syntymisestä sekä toiminnasta hyvin kattavasti.

Kaupunkiverstas sai alkunsa 2012 osallistuvan budjetoinnin työpajoista ja liittyy joulukuussa 2018 avattavaan keskustakirjastohankkeeseen. Hienona yksityiskohtana yleensä koko verstaan perustamisessa oli sen syntyminen kaupunkilaisten omien toiveiden kautta. Kirjasto teetti kyselyn ihmisille mitä he haluaisivat tehdä 100 000 eurolla jo ennen Helsingin uuden kirjaston valmistumista ja samalla Kirjasto kymppi sai oivan mahdollisuuden pilotoida palveluita ja nähdä mikä toimii ja mikä ei. 

                                                         

Kaupunkilaiset päättivät että he haluavat Makerspacen, joka olisi kaikille avoin ja kirjastokortilla käytössä. Heikki Pullo toteaa osuvasti artikkelissaan, että keskustelu kulttuurin tasa-arvoisuudesta on virinnyt tutkittaessa maker-kulttuuria. Samanarvoisuus, yhtäläiset valmistamisen mahdollisuudet ja tasa-arvoinen yhteisö ovat esiin tulleita maker-movementin teesejä, jotka mielestäni ainakin Kaupunkiverstaan yhteydessä tuntuvat toteutuvan mainiosti (Pullo, 2015, s.20).

Kaupunkiverstas avattiin 2013 ja oli ensimmäinen yleisen kirjaston Makers-space Suomessa. Ideologiana oli tuottaa matalan kynnyksen paikka, jonne jokainen voisi tulla, myös oppimaan. ”Ehkä kuitenkin esimerkiksi Aalto Yliopiston Fab-labiin on monille vaikea omatoimisesti mennä etenkin jos ei ole aiempaa kokemusta laitteista”, Muurinen toteaa. Muurisen kommentti on enemmän kuin ajankohtainen, koska Fab-labin tilat ovat resurssipulan takia tarjolla enää vain Aalto Yliopiston opiskelijoille ja henkilökunnalle. Kaupunkiverstaalla puolestaan koko henkilökunta, 7-8 hengen tiimi, on vain asiakkaita varten ja neuvomassa ja ohjaamassa alusta pitäen. Paikalle voi tulla esimerkiksi 3D-tulostamaan, vaikka ei olisi koskaan nähnytkään laitetta. Hinnat ovat materiaalimaksuja, esimerkiksi 3D-tulostus maksaa vaivaiset 40c. Pullo mainitsee Maker-kulttuurin olevan verrattain kallis ja sen kautta ei kaikkien saatavilla (Pullo, 2015, s.21). Kaupunkiverstas puolestaan toimii hyvin edullisilla hinnoilla ja on kaikille avoin tila. 

Alussa ihmiset tulivat lähinnä ihmettelemään 3D-tulostusta ja tekemään oikeastaan mitä tahansa keksivätkään, vain mielikuvitus rajana, mutta viimeaikoina työskentely on ollut enemmän tarvepohjaista. Tämä ei kuulostanut kovin lupaavalta, koska välittömästi ajatus rekkalastillisista muoviturhakkeita sai hämmentymään, vaikka siis parempaan suuntaan olikin menty niin kuinka paljon silti tuotettiin turhaa roinaa edelleen? Onko tämä todellakin maker-kulttuurin osa? Kestävää kehitystä oli kuitenkin verstaalla mietitty ja esimerkiksi 3D-tulostimen jäte kierrätetään Aalto Yliopistolle, jossa siitä tehdään uutta raaka-ainetta tulostamiseen. 

Edessäni olevalla tulostimella oli juuri valmistumassa hyötykäyttöön tuleva kahva ja sen suunnittelija kertoi ystävästään, joka oli pystynyt tekemään tulostimella autoonsa osan, joka olisi ollut todella huomattavasti kalliimpi liikkeestä hankittuna, joten tulostaminen voi tuoda erilaisia merkittäviä säästöjä ja samalla toki mielihyvää siitä, että on itse valmistanut omaan tarpeeseen tulevan tuotteen. Jäin pohtimaan myös länsimaista kulutusta, jossa hyvin usein rikki mennyt tuote korvataan uudella, koska korjaaminen on kallista ja uuden tuotteen osto helpompaa. Voisiko maker-kulttuuri kuitenkin tuoda mukanaan myös selkeästi luonnonvaroja suojelevaa kulttuuria, jossa esineet ja hyödykkeet voidaan korjata helposti yhä uudelleen ja uudelleen sekä hyvin edullisesti ja samalla tuottaa onnistumisen kokemuksia sekä yhteisöllisyyttä. Tämä tuntui jo järkevämmältä lähtökohdalta ja helpotti ainakin hetkeksi sangen aggressiiviseksi yltynyttä muoviallergiaani.

Kaupunkiverstaalla on myös yhteisöllinen Facebook-sivusto: https://www.facebook.com/kaupunkiverstas. Keskustelufoorumilla kaupunkilaisten toiveina oli mm. saumuri ja ompelukone, jotka hankittiin ja ovatkin olleet kovassa käytössä. Samoin rintanappikone on ollut suosittu varsinkin koululaisryhmien keskuudessa, joita kaupunkiverstaalla käy paljon. Kaupunkiverstaan vinyylileikkurilla tehdään T-paitoja, kasseja ja jopa pienyrittäjät ovat löytäneet verstaan ja tekevät mainoksia ja promotuotteiden painatuksia sekä ikkunateippauksia. VHS-DVD muuntolaitteita ja parempia tietokoneita sekä skannereita on myös ahkerassa käytössä. Nämä erilaiset pisteet ja palvelut ovat olleet ahkerassa käytössä, mutta kuitenkin pääosin näytti siltä että pisteillä toimittiin enemmän yksin kuin ryhmissä, jos erilaisia työpajoja ei oteta huomioon.

                              

Verstas osallistui myös Espoossa järjestettyyn Mini Makers Faireen. Suomen ensimmäinen Mini Maker Faire järjestettiin lokakuussa 2015 Otaniemessä Aalto Yliopiston kampuksella. http://espoomakerfaire.fi/. Toiminta on siis vasta aluillaan Suomessa, mutta nämä muutamat tapahtumat ovat osoittaneet ihmisten suuren kiinnostuksen erilaiseen yhdessä tekemiseen. Verstaalla järjestetään myös paljon erilaisia Workshoppeja, esimerkiksi nyt maaliskuussa 2016 on tulossa 3D-mallinnus workshop. Myös pienet ryhmäprojektit ovat mahdollisia ja jopa syntymäpäiviä on vietetty verstaalla. Tulevaisuuden suunnitelmissa on monipuolisempi tarjonta, jolloin uuteen kirjastoon hankitaan mm. laserleikkuri ja rakennetaan nk. likaisen työn piste, jossa voi esimerkiksi kolvata ja johon tulee vesipisteet.

Kun juttelimme ekologisuudesta, Muurinen totesi, että koko Maker- kulttuurin pitäisi perustua kestävälle kehitykselle, ja esimerkiksi Kaupunkiverstaan 3D- materiaali on PLA-muovia, joka on maissiproteiinista tehtyä biohajoavaa muovia. Materiaali tulee Kiinasta mutta Muurinen tunnustaa että ei voi olla varma sen eettisestä taustasta ja mitä luultavimmin materiaali on geenimanipuloidusta maissista tehtyä, mutta kuitenkin huomattavasti parempaa kuin ABS-muovi, joka on myrkyllistä. Kuitenkaan materiaalien tuotantoprosessia ei tuntunut tietävän kukaan. Mielessäni pohdin mahdollista Kiinassa sijaitsevaa suurtehdasta, jonka tuotantotavat ja päästöt eivät ehkä sittenkään kestäisi päivänvaloa, voin vain toivoa että olen väärässä.

                            

Yhteisöllisyys ja osallistuva oppiminen ovat maker-kulttuurin ytimessä. Myös Pullon tutkimuksessa todetaan että käytetyimpiä menetelmiä olivat vertaisoppiminen ja tekemällä oppiminen ja uuden oppimisessa yhteisöllä on tärkeä merkitys. Kun halutaan saada projekti valmiiksi se saa etsimään ja soveltamaan tietoa ja opiskelemaan uusia ilmiöitä (Pullo, 2015, s.50.) Tässäkin Virtauksen ilmiössä on toteutunut ikään kuin maker-kultuurin osallistuvan oppimisen prosessi ja jo se yksinään on tuonut tälle monimutkaiselle ilmiöprosessoinnille merkityksen. Mutta jos mennään maker-kulttuuriin syvemmälle, kun kyseessä ovat yhteisön tuottamat tuotteet, on tärkeää miettiä, miten sitten tehdä asioita ja tuotteita niin, että ne eivät ole pelkkää silmänlumeluotuja turhakkeita, tässä tapauksessa yhteisöllisyyden ja hyvin brändätyn maker-kulttuurin nimissä.  Allison Arieff kysyy blogitekstissään; Yes We Can. But Should We? tarvitsemmeko oikeastaan enää uusia tuotteita. Hänen mielestään emme, ainoastaan voisimme suunnitella jo valmiita tuotteita eteenpäin. Mutta ehkä ihminen on kuitenkin luonteeltaan ikuinen keksijä ja luo uusia asioita ja tarpeita uuteen aikaan. Todella paljon on täysin turhaa rankalla kädellä luonnonvaroja kuluttavaa puuhastelua, joten olisi todella tärkeää luoda yhteisöjä, jotka miettisivät tätä erityisen tarkasti ja toisivat myös Maker-kulttuuriin huomattavasti ekologisemman ja meitä itseltämme suojelevan kulttuurin. Raaka-aineiden alkuperä ja tuotantoketju täytyy tietää ja olla läpinäkyvää sekä tiedostaa niiden kuluttamisen vaikutukset.

Tämä tutkimusmatka on tuonut itselleni terveen kulutussyyllisyyden, joka on saanut miettimään omia kulutustapojani ja ilmiömme yhtä teemaa kunnollisuutta. Onko Makerkulttuuri sittenkään kunnollista vai uusi salakavala tapa tuhlata väheneviä luonnonvarojamme? Arieff kertoo blogissaan myös esimerkiksi 3D- printtereiden kuluttavan huomattavasti sähköä, jota olinkin yrittänyt kysellä Kaupunkiverstaalla saamatta vastausta ja Arieff tuo vielä hyvän pointin esiin, että kun pyrimme vimmatusti vähentämään muovin kulutusta esimerkiksi biohajoavilla pusseilla, niin onko todellakaan järkevää tuoda uusi muovintuotantokeskus kaikkien saataville. Tähän on helppo yhtyä etenkin muoviprinttauksen suhteen. Muoviallergiani kiittää!

Yhteisöllisyyden kautta ehkä kunnollisuus on helpostikin löydettävissä, ja siitä lähtökohdasta voin vain kiittää ja kehua tähänastisen kokemukseni perusteella tarkastelemiani maker -yhteisöjä, paljon hienoja ihmisiä ja mahtavaa yhdessä tekemistä. 

Deci & Ryan toteavat ihmisten olevan uteliaita, toimintakykyisiä sekä sisäisesti motivoituneita ja parhaimmillaan he ovat toimintakykyisiä ja innostuneita, halukkaita oppimaan ja laajentamaan itseään, oppimaan uusia taitoja ja käyttämään lahjojaan vastuullisesti (Ryan & Deci, 2000, s. 68.) Yhteisöllisyydenkin ytimessä on siis kuitenkin vastuu siitä mitä teemme ja miksi sekä mitä tuomme yhteisöömme ja millä hinnalla. Itse teknologiankaan ei tulisi olla vain kulutustavaraa vaan ihmisellä tulisi olla mahdollisuus olla itse aktiivinen sisällöntuottaja, toteaa myös Heikki Pullo (Pullo, 2015, s.42).

We are all makers but let’s be wise and responsible ones!

 

 – Mila

Lähteet :

Arieff, Allison. (2014). "Yes We Can. But Should We?" Thoughts on the maker movement and sustainability by @allisonarieff: http://buff.ly/1wW3kLT h/t TJ

Ryan, R. & Deci, E. (2000). Self-Determination Theory and the Facilitation of Intrinsic Motivation, Social Development, and Well-Being. American Psychologists, Vol. 55. No 1, January 2000. The American Psychological Assosiation, Inc.

Muurinen Lotta, Helsingin kaupunginkirjaston palvelupäällikkö, haastattelu, helmikuu 2016

Pullo Heikki (2015) Tekemisen meininki: Suomalainen maker-kulttuuri Pro gradu-tutkielma Käsityökasvatus Turun yliopisto Opettajankoulutuslaitos Rauman yksikkö Toukokuu 2015

Kuva 1: San Luis Obispo Mini Maker Faire /San Luis Obispo Museum of Art